perjantai 12. huhtikuuta 2013

Meduusa


Markus Ahonen

(e-kirja Kindlelle, kustantaja Smashwords Edition 2012)

”Joku silti muisti. Joku joka soitti hänelle. Ensimmäinen ihminen Helin jälkeen. Ehdotti tapaamista keskustan lähelle. Hän ihmetteli paikkaa, joka oli ollut jossain ravintolan ulkopuolella. Oliko se ollut unta? Ei sinne kukaan tullut, eikä hän uskaltanut olla kunnolla näkyvillä, seisoa porttikongin kulmalla vain. Ehkä joku kuvasi häntä jonkin asunnon uumenista.”

Sain Meduusasta arvostelukappaleen e-muodossa ja täytyy sanoa, että oli virkistävää lukea suomenkielistä teosta Kindleltä. Suuret kiitokset siis kirjailijalle! Huomaan pitäväni e-kirjoista lukumuotona kerta kerralta enemmän. Taustavaloton näyttö ei väsytä silmiä eikä vie yöunia. 

Mutta itse kirjaan. 

Rikoskonstaapeli Markku Isaksson ryhmineen saa tutkittavakseen useita pääkaupunkiseudulla tapahtuneita murhia ja tilanne alkaa hiljalleen näyttää siltä, että murhat liittyvät toisiinsa. Yhteiskunnallisista teemoista koulukiusaaminen ja syrjäytyminen nousevat esille. Juonesta en kuitenkaan kerro rahtuakaan enempää, koska rikoskirjojen kohdalla spoilauksen vaara on aina suuri.

Kirjan dialogi oli terävää ja uskottavaa. Tapahtumat etenivät nopealla tempolla, joten Meduusaa ei oikeastaan voinut jättää kesken. Onneksi jätin lukuhetken loma-ajalle, joten saatoin rauhassa valvoa koko yön lukien. Kirja oli kompakti eli ei mikään loputon eepos, jossa juonikuvioita kehitellään niin pitkään, että malttamattomimmalta (mikä sana!) lukijalta loppuu happi. Tarinan kannalta tiivis paketti toimi myös, juoni kulki tehokkaasti eteenpäin eikä jäänyt junnaamaan.

Olisin toisaalta kaivannut ehkä Isakssonin vahvempaa esiintuloa. Hän on kyllä selkeästi kirjan päähenkilö, mutta muitakin poliiseja oli kirjan pituuteen verrattuna sen verran monia, että kaltaiseni erittäin huonolla nimimuistilla varustettu lukija oli alussa hieman hukassa. Isaksson on siitä virkistävä päähenkilö pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa, että ainakaan tämän kirjan perusteella hän ei ole perinteinen törkeästi käyttäytyvä narsistinen alkoholisti, kuten niin monet nordic crime -pääkytät yleensä ovat. Isakssonin kollegoista erottuu myös selkeästi erilaisia persoonia ja tämä oli osaltaan vaikuttamassa tuohon hyvään dialogiin.

Dekkareiden ja rikosleffojen ystävänä toivoisin oikeastaan näkeväni Meduusan myös elokuvana. Toimisi.

Markus Ahosen blogi muuten löytyy täältä.

Lumihiutaleet: * * * +

torstai 4. huhtikuuta 2013

Hiljaiseloa

Niinpä niin. Kevät on kiireistä aikaa. Oikein ärsyttää etten ole ehtinyt tännekään käydä kirjoittelemassa lukemisistani. Pari Kindle-kirjaa, Meduusa ja Kaukamoinen, odottelevat, että ehtisin niistä kirjoittaa. Samoin Löytöretkeilijä Pata. Huomenna. Pakko saada aikaiseksi..

Mutta oli pakko lyhyt postaus laittaa, kun ihmettelin Yle Uutisten Aamun kirja -juttua verkossa. Tai lähinnä yhtä lausetta siinä. Esittelyssä on Salla Simukan nuorille suunnattu romaani Punainen kuin veri. Juttuun on kirjoitettu: "Jostain syystä Simukka on suunnannut teoksensa nuorille, vaikka se voisi pienin muutoksin sopia myös aikuisille."

Omituinen lause. Ensinnäkin, mikseivät aikuiset muka voisi lukea nuorille suunnattuja teoksia? Minä ainakin luen. Ymmärrän kyllä, mitä toimittaja ajaa takaa, mutta juuri se on omituisen nurkkakuntaista. "Jostain syystä" kuulostaa sille, ettei jutun tekijä ymmärrä kirjailijan valintaa ja lähtökohtia. Minusta on hienoa, että kirjoitetaan lähtökohtaisesti nuorille. Niinhän lapsille ja aikuisillekin tehdään. Bhoaar ja haukotus näitä nurkkakuntaisuuksia.

Hyvää kevättä ja stay tuned, kyllä minä joskus vielä ehdin päivittämäänkin blogia ;)

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Puuvillan likainen tarina


Gunilla Ander

(suomentanut Petri Stenman, alkuperäisteos Bomull. En solkig historia., kustantaja Like 2011, nid. 224 s.)

”Tänä päivänä runsaat 55 prosenttia maailman tekstiileistä on valmistettu öljystä, ja tuskin runsaat 35 prosenttia on puuvillaa. Ongelmia tulee, kun peak oil ja peak cotton ohitetaan. Odotettua tarjontaa ja odotettua kysyntää kuvaavat käyrät eroavat toisistaan ja muistuttavat krokotiilin avattua kitaa, kun katsotaan 40 vuotta ajassa eteenpäin. Jos oletetaan kulutuksen lisääntyvän suunnilleen samaa vauhtia kuin toisen maailmansodan jälkeen, tekstiilejä tarvitaan vuonna 2050 kolme kertaa enemmän kuin nykyisin.
Kuinka puuvilla ja öljy pystytään silloin korvaamaan vaatteiden raaka-aineena?”

Lisää tietoiskuja tämän vuotiseen lukuhaasteeseen. Tälle kertaa vuorossa puuvillan tarina. Ruotsalainen, maatalouspolitiikkaan erikoistunut toimittaja Gunilla Ander on matkustanut ympäri maailmaa haastattelemassa puuvillan tuottajia ja tutustumassa viljelyalueisiin. Kirjassaan hän kertoo näistä tapaamistaan ihmisistä ja monista näkemistään epäkohdista.

Kirjassa käydään aika seikkaperäisestikin läpi 1990- ja 2000-lukujen puuvillapolitiikkaa maailman talousfoorumeissa. Länsi-Afrikan köyhät valtiot alkoivat vaatia tasapuolista kohtelua tuontitulleissa suhteessa Yhdysvaltoihin ja Euroopan Unioniin. Taustalla hääräävät maailmantalouden pyhä kolminaisuus: WTO, IMF ja Maailmapankki. Erittäin mielenkiintoista luettavaa. Etenkin osiot siitä, kuinka puuvillasta on tietoisesti rakennettu kuvaa luonnonmukaisena materiaalina, vaikka se itse asiassa vaatii paljon lannoitteita, kasvinsuojeluaineita ja tietysti kastelua sekä köyhdyttää maaperää.

Kyllähän tämäntyyppiset kirjat saavat aina miettimään omaa kulutuskäyttäytymistään. Eikä pelkästään puuvillan osalta tai jonkun muun tuotteen, mistä nyt kulloinkin tulee luettua. En tosin edes väitä, että yhtäkkiä jonkun teoksen luettuani muuttaisin omia tottumuksiani dramaattisesti, mutta väkisinkin takaraivoon jää jotain merkintöjä, jotka hyppäävät esille kun seuraavan kerran hypistelen riepuja vaatekaupoilla. 

Ander osoittaa kirjassaan myös sen, miten vaikeaa esimerkiksi juuri puuvillan kohdalla on kuluttajana saada tietoa vaatteeseen käytetyn puuvillan alkuperästä. Ruohonjuuritason kulutusvalinnoilla voitaneen jonkun verran vaikuttaa siihen, että vaatteita valmistavat ja myyvät yritykset tekisivät enemmän alkuperän selvittämiseksi eivätkä käyttäisi ns. riistoalueilta, kuten Uzbekistanista tulevaa puuvillaa. 

Kirja vahvistaa uskoani siihen, että ainoa keino edes hieman kestävämpään kehitykseen on yksinkertaisesti kaiken kuluttamisen selkeä vähentäminen. Miten se sitten on mahdollista ja mitä se tekee yhteiskunnallemme, joka pyörii se ympärillä, että kulutamme riittävästi, en tiedä. Selkeästi tällaisia kirjoja tarvitaan aina vaan lisää, muistuttamaan meitä siitä millaisessa maailmassa oikeastaan elämmekään.

Lumihiutaleet: * * *

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kuikka alkulintu

Mauri Leivo

(kustantaja Docendo 2012, sid. 169 s.)

"Vaikka kuikka onkin pystynyt sinnittelemään tuhansilla järvillä ihmisestä huolimatta, turha edes sanoa että kaikella on rajansa. Myös kuikan sopeutumiskyvyllä. Kuikka on perusvarovainen lintu, siitä ei tule mökkilaiturin pullasorsaa. Se tarvitsee huomioon ottamista, suojelusta. Mitä enemmän rantaa raivataan mökkiasutukselle, mitä enemmän vesillä pöristelee moottoriveneitä ja vesiskoottereita, mitä enemmän ravinteet samentavat vesiä, sitä vaikeammaksi käy kuikan elo ja sitä useampi kuikka joutuu antamaan periksi."

Kuikka, pyhäläinen, irroittamaton osa suomalaisen kesämaiseman tunnelmaa. Kuikan huuto on itselleni ihan ehdoton kesän merkki. Läheisellä lammellamme pesii joka kesä kuikkapariskunta. Käyn silloin tällöin lammella melomassa ja olen samalla seuraillut kuikkien toimia. Lokit käyvät kimppuun, jos satun liian lähelle pesiä, mutta kuikat vain katoavat ja nousevat pintaan jossain uskomattoman kaukana.

Olen kerran meloessani veljeni kanssa eräällä suuremmalla selällä osunut kuikkaparven keskelle. Kuikkia oli noin tusina ja lilluivat kesälaineilla reittini varrella. Kun huomasivat meidät, sukelsivat kaikki nopeasti pinnan alle. Hetken päästä huomasin, että kuikkia nousi pintaan joka puolella ympärilläni turvallisen matkan päässä.  Kajakit jäivät ringin keskelle. Linnuista lähti todella kummallisia ääniä, kuin olisivat ääntäneet dojoing-dojoing. En ole koskaan kuullut sellaista ja järven pinnan aiheuttama kaiku lisäsi mystisyyden tunnetta. Ääni kierteli ympärillä, kun jatkoimme rauhassa melomista eteenpäin. Pian kuikat sukelsivat uudelleen ja katosivat järvelle. Muut vesilinnut eivät ikinä käyttäydy näin rauhallisesti, suorastaan välinpitämättömästi. Kunnioitettavaa.

Kun katselin Mauri Leivon ottamia kuvia ja luin hänen kertomustaan kuikkapariskunnan kesästä, nämä omat kokemukseni kuikkien kohtaamisesta tulivat heti mieleen. Kuikat ovat kauniita ja ylväitä lintuja ja se kyllä näkyy Leivon kuvista. Niistä on vaikea valita suosikkia. Lähikuva sivulta, jossa kuikan nokka on suunnattu kuvaajaan päin, pikkuinen poikanen yrittämässä räpytellä siiventynkiään tai ehkä kuva useasta sulavasta siluetista usvan keskellä. Pysäyttävin kuva oli kuitenkin kirjan puolivälissä oleva panoraama täysin peilityynestä lammesta, jonka rantojen kalliot ja puut heijastuvat lammen pinnasta täydellisesti. Ja siellä kuikkapariskunta uimassa. Tämä näky on sellainen harvinainen hetki suomalaisessa luonnossa ja kuitenkin niin tavallinen. Aivan riipaisevan kaunis. Teki mieli kantaa kajakki sivun reunaan ja lähteä itsekin lammelle lillumaan. 

Leivon kirjaa lukiessa ja kuvia katsellessa pääsee Kaunon, Vienon ja Kaapon kesään. Kirjassa oli paljon minulle uutta tietoa kuikan käyttäytymisestä. En tiennyt, että kuikat saavat yleensä vain yhden poikasen. Heinäsorsien ja telkkien poikueita on tullut saunarannassa seurattua, mutta kuikat ovatkin etäisempiä lintuja, joten eivät esittele jälkeläisiään saunan rantakaislikossa. Meidän täytyykin pitää huoli kuikista ja niiden pesintämahdollisuuksista. Antaa niiden olla rauhassa. Kirjan ostamalla muuten lahjoittaa euron kuikkien suojeluun. 

Kirja on kaunis ja mahtava tietopaketti yhdestä hienoimmista linnuistamme, menee suosikkivalokuvakirjojeni listalle! (Ja Kansankynttilähaasteeseen).

Voi, miten odotankaan jo kuikan huutelua! En pelkästään sen takia, että se on minulle kesän merkki, mutta myös sen takia, että tiedän niiden tulleen taas takaisin.

Lumihiutaleet: * * * * *

Mauri Leivon kuvia

torstai 21. helmikuuta 2013

Nälkävuosi

Aki Ollikainen

(kustantaja Siltala 2012, nid. 139 s.)

"Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu'umme, sitä kiihkeämmin me hamuamme otetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottuville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleita ovat omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa"

Sain Nälkävuoden luettua pari päivää sitten, mutta kylmyys kummittelee vieläkin mielessäni. 

Kirjahan voitti Blogistanian Finlandian, joten juonesta sen enempiä jaarittelematta totean, että oli virkistävää lukea ehjä ja vaikuttava tarina lyhyehkössä sivumäärässä. Kirjassa ei ollut mitään turhaa. Sivumäärän pituudella en tarkoita, sitä että kirja olisi ollut kevyempi luettava tai jotenkin nopeasti ohi. En vain nykyisin oikein tahdo löytää aikaa keskittyä lukemiseen useita tunteja kerrallaan, joten pitkät eepokset tahtovat kadottaa koukuttavuutensa, kun joutuu lukemaan niin lyhyissä pätkissä. Nälkävuosi oli sen takia hyvä lukukokemus pitkästä aikaa. 

Aihe sinänsä oli tietysti masentava ja kovin rankka. Kirja herätti paljon ajatuksia. Ihmisistä yleensä ja siitä, millainen voima nälkä oikeastaan on. Kirjan pituudella oli myös se vaikutus, etten ehtinyt turtua pysäyttäviin kohtaloihin, vaan jokainen riipaisi yhtä lailla. Joskus pitkissä kirjoissa tulee sellainen alleviivaamisen maku, kun samoja tehokeinoja käytetään satojen sivujen verran. No, ehkä olen vain malttamaton lukija. Nälkävuodessa vaikuttavuus joka tapauksessa toimii.

Kirja on taatusti palkintonsa ansainnut. Minusta on mahtavaa, että Blogistania antaa oman palkintonsa, hieno perinne muotoutumassa.

Loppukaneettina sanottakoon, että arvostan erityisesti tällaisia teoksia, joissa kirjaimellisesti viimeistä sanaa myöten aiheutetaan lukijalle pohdittavaa!

Lumihiutaleet: * * * *


sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Mafiavaltio


Miten tavallisesta toimittajasta tuli uusbrutaalin Venäjän vihollinen

Luke Harding

(suomentanut Jarkko S. Tuusvuori, alkuperäisteos Mafia State. How One Reporter Became an Enemy of the Brutal New Russia, kustantaja Into 2012, nid. 349 s.

”Vuoteen 2011 tultaessa yli vuosikymmenen vallassa ollut Putin on vienyt päätökseen huiman vastavallankumouksen. Hän on korvannut 90-luvun puolidemokraattiset rakenteet pystysuoralla mahdilla. Hän on vaalinut korruptiota, koska korruptio rohkaisee lojaalisuuteen. Hän on antanut FSB:lle ennenkokemattoman vallan. Ja hän on palauttanut turvallisuuspalvelun sen vanhaan KGB-tehtävään valtion varjelijaksi. Mutta hän on epäonnistunut, epäonnistunut perinpohjaisesti, koska hän ei ole keksinyt mitään uutta.”

Luke Harding on kirjoittanut teoksen Mafiavaltio kokemuksistaan työskentelystä ulkomaankirjeenvaihtajana Moskovassa. Hänen työantajansa on brittiläinen Guardian-lehti, jonka palveluksessa hän työskenteli Moskovassakin ennen karkottamistaan Venäjältä. Mafiavaltio maalaa aika tympeän kuvan nyky-Venäjän hallinnosta ja saa ihmettelemään missä vaiheessa Venäjän kehitys kääntyi niin pahasti takaperoiseksi.

FSB murtautui Hardingin Moskovan kotiin vain kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän aloitti  pestinsä Venäjällä. Sen jälkeen murtautumisista tuli arkipäivää. Mitään ei varsinaisesti viety tai edes rikottu. Murtautujat vain jättivät selviä merkkejä siitä, että ovat käyneet ja pääsevät koska tahansa takaisin. Auki jätetty lastenhuoneen ikkuna. Pakastin kytketty pois päältä. Lankapuhelimen luuri jätetty pöydälle. Television kaukosäädin piilotettu. Yöpöydälle jätetty seksiopas. WC-pöntössä vetämättömät jätökset. Ja niin edelleen. Kuulostaa näin kirjoitettuna pieniltä asioilta, mutta kuvitelkaapa, jos töistä tullessanne huomaisitte tällaista tapahtuneen omassa kodissanne. Onko jätetty kameroita tai kuuntelulaitteita? Kenellekään ette voisi asiasta valittaa, koska murtautujat työskentelevät juuri sen ainoan tahon leivissä, jolle normaalissa oikeusvaltiossa rikosilmoitus tehtäisiin. Psykologista kiusantekoa, klassista Stasissakin käytettyä zersetzung-taktiikkaa. Tarkoituksena saada uhrit miettimään omaa tervettä järkeään, ”Unohdinko ikkunan auki? Mihin olen laittanut kaukosäätimen?”. Tieto siitä, että vaikka vaihdan lukot, ne vain murretaan uudelleen. Kaiken tarkoituksena viedä tunne turvallisesta kodista. Asiasta, joka meillä Suomessa on useimmille varmasti kovin itsestäänselvä asia.

Murtautumiset alkoivat Hardingin kirjoitettua artikkelin Lontoossa asuvasta Kremliä arvostelleesta Boris Berezovskista. Neljän Venäjällä viettämänsä vuoden aikana näistä erilaisista artikkeleista ja FSB:n reagoinneista niihin tuli eräänlaista ”kommunikaatiota”. Mitä pahemmin Hardingin artikkeli osui Kremlin arkoihin paikkoihin, sen nopeammin ja varmemmin FSB asiaan reagoi. Välillä oli pitkiä hiljaiselon kausia, kunnes Venäjää koskevien Wikileaks- aineistojen tultua julki ja Hardingin valmistellessa artikkelia niihin pohjautuen, hänet loppujen lopuksi karkotettiin Venäjältä. Hänen ollessaan palaamassa perheensä luo Moskovaan, rajavartijat käännyttivät hänet takaisin. Ulkomaantoimittajat ovat FSB:n silmissä pääsääntöisesti vakoojia.

Mafiavaltiota lukiessa alkavat monet yksittäiset uutispätkät löytää lukijan päässä paikkansa suuremmassa kuvassa. Meidän kotimaiset politiikkomme kuittaavat näitä tapahtumia kulttuurieroiksikin. Ehkäpä se on vain diplomaattista toimintaa, mutta Mafiavaltion luettuaan ei voi mitenkään olla enää yksiselitteisesti tuollaista mieltä. Teos jättää sellaisen kuvan, että Putin haluaa pitää kiinni vallastaan ja omaisuudestaan kaikin keinoin, ja mielellään vielä pyrkii lisäämään molempia. Keinot ovat tuttuja kylmän sodan vuosilta, FSB käyttää samoja tekniikoita kuin KGB ja Stasi (ilman mitään nostalgiaa). Valtion koneisto on valjastanut tiedotusvälineet suoltamaan käsittämätöntä propagandaa kaikesta ulkomaihin liittyvästä, edelleen kuin parhaaseen kylmän sodan aikaan. Tästä olemme Suomessakin saaneet osamme nk. lapsikiistoissa. Putin on luonut kannuksensa 80-luvulla KGB:n leivissä Saksassa työskennellessään. Ja nämä oppimansa keinot hän on kantanut 2010-luvulle. Luoden samalla sellaisen omaisuuden, että arvioiden mukaan hän on Euroopan rikkain mies. Ja kirsikkana kakun päällä, hänellä on periaattessa hallinnassaan Keski-Eurooppaan johtavat suuret kaasuputket, joista esimerkiksi Saksa saa kolmanneksen energiatarpeestaan. Hardingin mukaan Putinin suurin pelko onkin se, että hän menettää tuon omaisuuden ja joutuu syytteeseen laittomuuksista. Näin ollen kaikki keinot ovat sallittuja nykytilanteen säilyttämiseksi. Kunhan vain brutaali ja röyhkeä FSB ei karkaisi omille teilleen kaiken hallinnan ulkopuolelle.

Harding kuvaa kuinka Kremlin arvostelijat, oppositiotoimittajat ja ihmisoikeusaktivistit surmataan nyky-Venäjällä järjestelmällisesti. Syyllisten etsimiseksi järjestetään näytösoikeudenkäyntejä ja maan valtamediat pyrkivät lakaisemaan jutut nopeasti julkisuudesta arkistoihin pölyttymään. Aleksandr Litvinenko, Anna Politkovskaja, Natalia Estemirova, Stanislav Markelov, Anastasia Baburova, Juri Štšekotšihin, Igor Domnikov, Magomed Jevlojev ja lista vain jatkuu. Hardingin mukaan venäläisistä lehdistä enää vain Novaja Gazeta kiinnittää mitään huomiota totuuteen. Edellisestä nimilistasta ainakin 4 on kyseisen lehden toimittajia.Tavallisen kansan eteen marssitetaan televisiossa ja lehdissä lähinnä vain Kremlin hyväksymää materiaalia ja internet on vielä utopiaa suurkaupunkien ulkopuolella. Julkisen mielipiteen muokkaamiseksi on siis olemassa varsin hyvät edellytykset. Liekö Putin ottanut mediahallinnassa oppia ostetulta ystävältään Silvio Berlusconilta. Vai päinvastoin.

Vlad ja Dima, Batman ja Robin. Kuten eräässä Wikileaksin kautta julkisuuteen tulleessa USA:n diplomaattiarviossa todettiin. Tai don Putin. Venäjästä on tullut kleptokratia.

”Jos todella haluaa ymmärtää Putinin hallintoa [...], on paras painella suoraan kaunokirjallisuushyllylle ja lainata Mario Puzon koko tuotanto.” - Garri Kasparov -

Vaikkei suhtautuisi täysin kritiikittömästi kaikkiin kirjan päätelmiin, suosittelen tätä silti ehdottomasti mille tahansa lukulistalle. En sanoisi, että kyseessä on tajunnanräjäyttävä ja maailmaamullistava lukukokemus, mutta kenelle tahansa, joka seuraa uutisia tai on vähääkään kiinnostunut siitä mitä maailmassa tapahtuu, Mafiavaltio on pakollista luettavaa. Jälkimakuna jäi ajatus, että kirjassa vasta raapaistiin kevyesti sellaista pintaa, jonka päivänvalon kestävyys on kyseenalaista, siitäkin huolimatta, että kirjassa esitetyt väitteet ovat oikeastaan aika rajuja. Jäi siis tunne, että pahempaa on luvassa. Ja voi vain kuvitella kuinka epätoivottu henkilö Harding nykyisin Kremlin silmissä on. Rohkeaa toimintaa, siitä täydet pisteet!

P.S. Hieno suomennos! Laajaa sanastoa ja mielenkiintoisia ilmaisuja.

Lumihiutaleet: * * * * +

(Tässä yhteydessä voinen huomauttaa kuinka paljon minua ärsyttää, kun toimittajat tai uutistenlukijat eivät osaa lausua Medvedevin nimeä oikein. Se ei ole Med-Ve-Dev, vaan Med-Veed-Jev. Ugh. Olen puhunut.)

Osallistun tällä teoksella Kansankynttiläin-lukuhaasteeseen. Seuraavana vuorossa pari kirjaston kirjaa, joilla palautusdeadline ja sitten luvassa kaksi teosta, joista olen saanut arvostelukappaleet. Stay tuned.